Luen omaa näkymätöntä kirjoitustani
loputtomiin suuressa salissa, kristallikruunun alla
uskoakseni näkyvät osat minusta ovat voimassa
vaikka ei voi olla varma:
vinoon kävelevä mieskin
kävelee suoraan, kaltevalla alustalla
kaiken mitä olin tehnyt oli kaupunki syönyt,
se oli näkymätöntä mustetta
katkeamatonta kirjettä ilman vastaanottajaa
kaupunki on valtava vainoharha:
huonoimman vaihtoehdon perässä tanssiva
sanelupoliittinen lohikäärme,
ei se anna valita itse mitään; prinsessan se nielaisee
välipalaksi, erakon mökin se puhkuu keskeltä kahtia,
ja tietää mitä olet syönyt aamiaiseksi
halusivat osoittaa:
jos mustikat olisivat timantteja, mitä me sitten
poimisimme
tekniikan miehet tiesivät aina kaiken:
siinä missä kello oli pysähtynyt,
seinä oli saatava pyörimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti